Eilen pidin suomen kielen tunnilla puheen ratsastamisesta osana ihmisen hyvinvointia. Se on ollut rakas harrastukseni jo lapsuudessa, mutta murkkuikäisenä innostus laantui ja lopetin ratsastamisen. Sain uuden innostuksen lajin pariin kolmisen vuotta Italiassa, kun sain tietää että lähellä asuinpaikkaamme on pieni talli, jossa järjestetään ratsastustunteja. Lähdin mukaan naapurimme kanssa ja siitä asti olen ollut koukussa. Nyt on tullut harrastettua enemmän ja vähemmän säännöllisesti. Aina en pääse ratsastamaan opiskelukiireiden ja muun arjen pyörittämisen takia. Olen ehkä nyt enemmän hevoshullu kuin silloin teininä, mutta ehkä järkevämmällä tasolla. Nyt haluan todellakin oppia ratsastamaan ja tuntemaan hevosen, kun silloin aikanaan tärkeintä oli vain saada olla hevosten kanssa.

Kuitenkin puheen jälkeen sain palautetta kurssikaveriltani siitä, miten puheeni oli mennyt hänen mielestään. Sain kuulla sekä häneltä että opettajaltani, että puheessani kuuluu italialainen aksentti. Minä itse en sitä kuule, mutta kaipa viisi vuotta Saapasmaassa on tehnyt tehtävänsä äidinkieleeni suomeenkin. Italiaa puhun kai edelleen sitäkin omalla painotuksella, mutta sielläkin esim. eteläitalialaiset sanovat minun puhuvani aivan pohjoisitalialaisittain, ja että minulla olisi Leccon alueen murre.

Tällä viikolla ikävä Italiaan on vaivannut erityisen paljon. Tuntuu, että kuulen italian kieltä puhuvia joka käänteessä vaikka asun täällä keskellä savolaisia. Kaipa se johtuu lähinnä siitä, että ajattelen niin intensiivisesti miestäni ja ikävöin häntä niin kovasti. Toisaalta luulen, että minussa on jo pieni osa italialaista ja senkin takia on jollakin tavoin ollut vaikeaa sopeutua koto- Suomen oloihin ja elämäntyyliin. Kevättä siis odotellessa ja siten myös mieheni tapaamista!