Huh, mikä viikko takana tai siis melkein... Onneksi huomenna on jo perjantai ja edessä viikon viimeinen tentti. Tenttejä onkin riittänyt tämän viikon aikana: maanantaina oli tietotekniikan loppukoe, tiistaina hoitotyön tentti ja keskiviikkona luvassa oli anatomian joka viikkoinen tentti. Vielä huomenna pitäisi jaksaa rutistaa suomen kielen kokeen osalta. Lopulta tästäkin viikosta selvisin yllättävän hyvin, kun sain aina välillä ajatuksiani Italiaan ja toki olenhan soitellut lähes joka päivä miehelleni tuonne Saapasmaahan. Hän onkin jaksanut kannustaa minua ja on ollut lähes liikuttavaa huomata, kuinka toinen voi myötäelää elämänkumppaninsa elämässä noinkin paljon vaikka välimatkaa on nuo reilut 2000 km.

Tänään on italialaisen ystävämme, mieheni lukiovuosista lähtien tunteman, Andrean 33- vuotissyntymäpäivä. Lähetin hänelle onnittelut tekstiviestinä. Minulla on todella hyvät ja lämpimät suhteet Andreaan. Ehkä se on jotain meidän kalat- skorpioni -kemiaa. :) Hän ei vaikuta lainkaan italialaiselta, sillä hän on pitkä ja vaalea ja hänellä on vihreät silmät. Ei siis mikään tyypillinen pieni ja pippurinen, tumma ja tulinen italiano. On ollut ihana ystävystyä häneen, mutta myös seurata hänen ja mieheni pitkää ystävyyssuhdetta. Miehelläni onkin suuri ystäväpiiri ja paljon läheisiä ystäviä vielä nuoruudesta saakka. Olen siitä hänelle hieman kateellinen, sillä minulla itselläni lapsuuden ja teinivuosien aikaiset ystävyyssuhteet ovat lopahtaneet siihen, että meillä täällä Suomessa on tapana muuttaa pois synnyinseuduilta hyvin aikaisin opintojen perässä. Italiassa taas, varsinkin miespuoliset, asuvat pitkään kotona ja muuttavat muutoinkin todella harvoin kauas perheestään ja/ tai ystävistään. Ehkä siis senkin takia miehelleni on ollut helppoa ylläpitää ystävyyssuhteitaan vanhoihin kavereihinsa. Mieheni täyttää kesäkuussa 34- vuotta... Täytyy ruveta pikkuhiljaa suunnittelemaan yllätystäni hänelle! :) Samalla on upeaa tavata italialaisia ystäviäni... Sitä ennen täytyy tenttiä kokeet pois alta eli a presto amici miei!!!

Eilen pidin suomen kielen tunnilla puheen ratsastamisesta osana ihmisen hyvinvointia. Se on ollut rakas harrastukseni jo lapsuudessa, mutta murkkuikäisenä innostus laantui ja lopetin ratsastamisen. Sain uuden innostuksen lajin pariin kolmisen vuotta Italiassa, kun sain tietää että lähellä asuinpaikkaamme on pieni talli, jossa järjestetään ratsastustunteja. Lähdin mukaan naapurimme kanssa ja siitä asti olen ollut koukussa. Nyt on tullut harrastettua enemmän ja vähemmän säännöllisesti. Aina en pääse ratsastamaan opiskelukiireiden ja muun arjen pyörittämisen takia. Olen ehkä nyt enemmän hevoshullu kuin silloin teininä, mutta ehkä järkevämmällä tasolla. Nyt haluan todellakin oppia ratsastamaan ja tuntemaan hevosen, kun silloin aikanaan tärkeintä oli vain saada olla hevosten kanssa.

Kuitenkin puheen jälkeen sain palautetta kurssikaveriltani siitä, miten puheeni oli mennyt hänen mielestään. Sain kuulla sekä häneltä että opettajaltani, että puheessani kuuluu italialainen aksentti. Minä itse en sitä kuule, mutta kaipa viisi vuotta Saapasmaassa on tehnyt tehtävänsä äidinkieleeni suomeenkin. Italiaa puhun kai edelleen sitäkin omalla painotuksella, mutta sielläkin esim. eteläitalialaiset sanovat minun puhuvani aivan pohjoisitalialaisittain, ja että minulla olisi Leccon alueen murre.

Tällä viikolla ikävä Italiaan on vaivannut erityisen paljon. Tuntuu, että kuulen italian kieltä puhuvia joka käänteessä vaikka asun täällä keskellä savolaisia. Kaipa se johtuu lähinnä siitä, että ajattelen niin intensiivisesti miestäni ja ikävöin häntä niin kovasti. Toisaalta luulen, että minussa on jo pieni osa italialaista ja senkin takia on jollakin tavoin ollut vaikeaa sopeutua koto- Suomen oloihin ja elämäntyyliin. Kevättä siis odotellessa ja siten myös mieheni tapaamista!

 

 

 

Olen taas asunut Suomessa reilut kaksi kuukautta viiden Italian vuoteni jälkeen. Muutin lähelle kotipaikkaani Joroista opintojeni takia. Elämäni jatkuu siis nyt toistaiseksi täällä eteläsavolaisessa pienehkössä kaupungissa Mikkelissä. Mikkeli on kuitenkin melko samanlainen kaupunki kuin rakastettuni Lecco Pohjois- Italiassa. Leccossakin on nimittäin järvi ja onhan se asukasmäärältäkin yhtä iso kuin Mikkelikin. Mikkelistä puuttuvat vain Leccoa ympäröivät jylhät vuoret, joita rakastin järviäkin enemmän. Tavalliseen tapaan Italiassa on kuumat kesät ja juuri noiden vuorien takia ilmasto oli siedettävämpää kuin esimerkiksi Milanossa. Toki kesäisin pääsin viilentymään myös järvissä. Näiden tekijöiden takia on siis ollut melko kotoisaa täällä Mikkelissä. Kuitenkin kaipaan kovasti takaisin kotiin Italiaan. Kaipaan puheensorinaa, ihmispaljoutta ja hyvää italialaista ruokaa. Suurin kaipausta aiheuttava juttu on se, että avomieheni jäi vielä Italiaan. Hän muuttaa Suomeen vasta syksyllä, joten aika tullee olemaan pitkä häntä odottaessa. Onneksi näen hänet koulun loputtua loppukeväästä. :)